No voi perkeles, flunssa meni ja iski. Nyt on siis pakollinen juoksutauko. Huilia, villasukkia, kuumaa teetä ja kurkkupastilleja. Kuunvaihteen tavoitteesta uupuu puolisen kiloa ja alkava uusi ruokavalio odottaa perjantaista puhelua lääkäriltä.

Tuppaa vähän jännittämään jotenkin nyt.
Eihän tämä kaadu nyt yhteen flunssaan?
Tai yhteen fibroon?

Hengissä ollaan

Himobloggaaja tässä moro! Mies on tehnyt nyt poikkeuksellisesti kaksi iltavuoroviikkoa putkeen ja päälle vielä viikonlopunkin töissä. Mä olen ollut yksin kolmen kanssa jumissa kotona ja päässyt juoksemana ihan kokonaiset kaksi kertaa kahden viikon aikana. Lisäksi olen sitten harrastanut kunnon hyötyliikuntaa roudaamalla mukuloita kylän laidalta toiselle yhdistelmällä pyörä+lastenistuin+peräkärry. 

Arjen tohinassa olen myös kyllästynyt täydellisesti näihin epämääräisin kiputiloihin, mitä olen potenut jo kuukausikaupalla. Ajatellut itsekin, että kai tämä raskausoireena alkanut kipuilu joskus loppuu, kun pienin hiukan kasvaa. Kun sitten yksi päivä alkoi tuntua siltä, että joku sahaa multa varpaita irti samalla, kun koko vartaloa puristetaan sisältä ulospäin hirvittävän kovalla voimalla, niin otin soiton lääkäriin. Epäilyksenä olisi fibromyalgia, mihin mulla on aika tiukka sukurasite. Tätä aletaan nyt tutkia tarkemmin sulkemalla ensin muut vaihtoehdot pois eli ensi viikolla ravaan röntgenissa, verikokeilla ja fysioterapiassa. Edessä on vielä pitkä, pitkä tie, mutta alan jo uskoa, etten ehkä ihan hullu olekaan.

Blogi luultavasti saa tämän myötä vähän uutta suuntaa myös. Mikäli mulla fibro todetaan olevan, haluan parhaani mukaan keskittyä löytämään ne kaikki vaihtoehtoishoidot ja ruokavalio- ja liikuntavinkit, mitä olemassa on. Toistaiseksi olen vasta oppinut, että mm. kävely, uinti, pilates, jooga ja muut vastaavat kevyet lajit olisivat niitä suositeltavimpia lajeja, mutta aion kuitenkin jatkaa juoksua niin kauan kuin se hyvältä tuntuu. Se kun ainakin tällä erää on villasukkien lisäksi se ainoa asia, minkä olen oppinut auttavan kipuun. Suunnittelen itkeväni verta, mikäli juoksu täytyy jonkin typerän sairauden takia lopettaa.

En ole tohtinut edes vaa'alle hypätä, kun olen pelännyt sen lukemia. Se tavoitteeni, alle 80 kiloa kuun loppuun mennessä, on ollut viimeksi jo lähellä, mutta sen jälkeen on liikkuminen jäänyt niin vähälle ja ruokavaliokin ollut mitä sattuu, niin olen hiljaa itsekseni ajatellut lukeman pomppaavan taas sinne 82 kilon tienoille. Tänään se kuitenkin tein ja onneksi tein: vaaka näytti 78,5 kiloa!! Edes jotain piristystä tähän käsittämättömän raskaalta tuntuvaan arkeen.

Suunta on nyt ylöspäin. Sen on oltava ylöspäin.

Ps. Naamakirjailijat Juoskaa henkenne edestä!

Kuukausi jäljellä ekaan etappiin ja mitkäs ne tavoitteet taas olivatkaan? Saada paino alle 80 kiloon ja vähentää vaaleita jauhoja ja sokeria.

Keskiviikkona aamupalan jälkeen muistin käydä vaa'alla. Yleensä käyn ennen aamupalaa, mutta nyt en muistanut. Ja kas kummaa, aamupalasta huolimatta vaaka näytti 80,4 kiloa! Tähän asti painoa on pudonnut siis kuutisen kiloa ja ekan etapin painotavoite alkaa vaikuttaa ihan realistiselta. Valkoisia jauhojakin oon vähentänyt todella merkittävästi, syön pääasiassa vain jälkiuunileipää. Karkkia mussutan oikeastaan vaan silloin kun lapsetkin, eli viikonloppuna, ja muuta herkkua sitten vähän sillon tällön, jos on vaikka ihmisiä meillä kylässä. Mutta tosi vähän tekee makeaa enää edes mieli, kiintiö tulee paljon pienemmästä täyteen eikä lainkaan oo enää sellaista oloa, että syön, kun jotain vaan on tarjolla, vaikkei tekis mielikään. Vielä mä onnistun!

Ajattelin, että jospa seuraava tavoite syyskuun alusta eteenpäin olis sitten saada paino vuoden loppuun mennessä alle 75 kiloon ja sitten jotain uusia etappeja myös ruokailun kanssa, niitä en oo vielä päättänyt.

Harmi, että miehellä on nyt kaks iltavuoroviikkoa peräkkäin, näinä viikkoina kun lenkit jää naurettavan vähälle. Tälläkin viikolla oon käynyt juoksemassa vaan kerran :/ Onneks lenkkivajausta kompensoi hyvin liikkuminan pyörällä kolmen lapsen kanssa: kans peräkärryssä ja yks istuimessa, lisäpainoa kärry mukaanlukien sellainen 50 kiloa.

Still alive

Uhhuh. Kaksi lenkkiä meni kyllä niin tervassa madellen, että kun miehen ensimmäinen iltavuoroviikko koitti, ei tehnyt todellakaan mieli raahautua aamulenkille ennen aamukahvia ja heräämistä. Jälkimmäisen slow motion- lenkin vaihdoin puolimatkassa kävelyyn, kun syke pomppasi kahteensataan, tuli hirvittävän huono olo ja joka paikkaan sattui. Kotiin päästyäni olin lannistunut ja ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Jälleen yksi itsestään huolehtimisessa epäonnistunut kotiäiti.

Sitten päätin vielä yrittää. Ehkäpä jotain muuta, jotain helpompaa, kevyempää, mutta kuitenkin tehokasta. Vetelin 10 kilometriä rullaluistimilla ja kotiin palatessani hymyilin isosti. Tämäkin käy! Keskisyke 160 ja pakarat potkuttelusta piukeina, olo ihan sellainen kuin olisi jotain tehnyt. Ehkä sittenkin!

Arkana ja epäröiden starttasin ensimmäisen juoksulenkin viikkoon pari päivää rullaluistelun jälkeen. Lähdin sillä asenteella, että kävelen sitten reippaasti, jos sykkeet vetää kovin korkealle ja olo huonoksi. En anna periksi kokonaan, mutta olen armollisempi itselleni kuitenkin. Helvetti, että olikin hienoa huomata, että 5 kilometriä meni niin, että heilahti vaan! Kotiin tullessa harmitti, etten juoksut pidemmin. Koko loppuillan jaksoin hehkuttaa miehellekin, miten hienoa juoksu on, kun se sujuu. Olo on upea, haluan uudestaan!

Seuraavakin lenkki taas vähän jännitti, mutta 6,5km meni kuitenkin ihan tuttuun tyyliin. Oli taas voittaja olo ja nyt pännii ehkä eniten, että olosuhteiden pakosta on kahtena peräkkäisenä päivänä jäänyt lenkki väliin. Tänään pääsen taas ja ensi viikko pitää jo etukäteen kunnolla organisoida, sillä mies on taas iltavuorossa. Mä niin rakastan niitä iltalenkkejäni, mutta pakko se on vaan opetella päivälenkkejä tekemään, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole. Mutta nyt on taas helvetin hyvä fiilis!

......

Mä oon tässä pähkäillyt, että kun tämä blogi nyt kuitenkin on tullut ihan erilaiseksi kuin alun perin ajattelin, että muuttaisin tän toiseen osoitteeseen, toisen teeman alle. Julkisemmaksikin. Samaan komboon oon suunnitellut fb-ryhmää, mikä taas edistäisi monella tapaa sitä julkisuuttakin. Vielä en vaan ole ihan varma, haluanko sitä, onko musta siihen...mutta lupaan miettiä asiaa perusteellisesti ja kertoa mietteeni sitten täälläkin!

Never ever give up

Nyt on se hetki, kun juoksu ei tahdo sujua. On kuin tarpoisin siirapissa, jalat laahaa maata enkä millään tahdo muistaa, miten hyvä olo juoksun jälkeen tuleekaan. On ihan kuin en koskaan olisikaan juossut, ihan kuin olisin vasta aloittanut.

Herkut sen sijaan laskisi kyllä. Kyläilijät antaa tekosyyn mättää vielä toinenkin pala kakkua kitusiin. Miehen sisko kiikutti palan mustikkapiirakkaa, eihän sitä nyt voi syömättä jättää. Kummipojan synttäreillä sipsikipasta hävisi enemmänkin kuin se kourallinen, minkä annoin itselleni luvan syödä.

Nyt pitää tsempata. Nyt pitää jaksaa. Pitää taas nousta, ei saa luovuttaa. Ei saa!

ET SAA!

Paino on jo lähtenyt hyvin laskuun. Ekasta etapista uupuu vaivaiset 2 kiloa ja aikaa on vielä 1,5 kuukautta jäljellä. Vaaleat leivät ei maistu enää miltään ja viiden karkin jälkeen iskee sokeriähky päälle. Topit roikkuu kainalon kohdilta ja farkut lähtee nappia avaamattakin pois. Sä olet edistynyt! Olet onnistunut! Olet tehnyt jotain oikein! Nyt olisi maailman typerintä antaa periksi. Miksi tämä olisi yhtään helpompaa myöhemmin, kun se on vaikeaa jo nyt?

Huomenna aamulla nouset sängystä ylös, vedät lenkkarit jalkaan, isket sen synttärilahjaksi saadun sykemittarin ranteeseesi ja lähdet radalle. Menet vaikka jalat painaisi tonnin ja mieli laahaisi kilometrin verran perässäsi. Menet ja juokset sen saatanan lenkin, vaikka se sitten olisi viimeinen tekosi. Paitsi että ylihuomenna teet sen viimeisen tekosi vielä uudestaan.

ÄLÄ NYT ANNA PERIKSI! 

SINÄ JAKSAT KYLLÄ!

Hupsistakeikkaa

Miehen siskon mies koituu vielä mun kohtalokseni. Alkoi iltakahvilla höpötellä, että jos vitosesta nousi seiskaan niin helposti, niin sitten vaan sitä hänen vakkarilenkkiään (9km) vetelemään. No en todellakaan mene, se on ihan liian pitkä lenkki! Ja sinnehän mä sitten menin.

Perkele kun pitääkin olla utelias luonne. Tai no, vielä se utelias, mutta että niin helvetin kovapäinenkin! Lähtiessäni uskottelin itselleni, että kävelen sitten sen pari kilsaa, mitä en jaksa juosta. Paskat! Tuskin uskoin itsekään. Raikas sateenjälkeinen ilma, sopivasti nouseva ja laskeva metsäinen maasto, kauniit jokimaisemat ja lenkkareiden alla rapiseva soratie... Pienesti oikasin kotia, mutta 8,6km näytti Sport's tracker ja koko matka meni juosten.

Eilinen 6km peruslenkki taas oli kuin olisi siirapissa juossut. Kankeaa ja polveen sattui. Puolivälissä matkaa ajattelin jälkiviisaana, että olisi sitä pitkän lenkin päälle voinut pitää huilipäivänkin. Ehkä ensi kerralla muistan.

Jospa nyt pari peruslenkkiä väliin, ettei käy liian raskaaksi. Ja joku suukapula sille miehen siskon miehelle, kun jo jaaritteli, että on iiiiihan helppo nostaa matka 10 kilsaan ja siitä pian enempäänkin... Hullua tai ei, kun juoksua on takana reilu kuukausi (102km ja 14,5h), mutta kyllä mä jo miehelle kerroin salaa haaveilevani ensi kesän puolimaratonista.

Mä olen päättänyt, että niin kauan kuin juoksuharrastusta oon jatkanut usemman kuukauden, en tee aiheeseen liittyviä sijoituksia _lainkaan_. Vetelen vanhoilla jumppaa varten ostetuilla capritrikoilla, tissejä hyllyttävillä risoilla liiveillä ja Merrelin lenkkareilla ja murehdin talven vaatetusta sitten, kun pakkaset puskee päälle. Ehkä ensisijaisena sijoituksena olisi pitkät trikoot ja kunnon urheiluliivit, kevääksi haaveilen sitten Vibram Fivefingers-juoksukengistä. Mutta nämä kaikki vasta sitten KUN kiinnostus on pysynyt riittävän kauan yllä ;D

Onneksi on noita muitakin hurahtaneita. Miehiä vielä, mokomatkin, niin on pakko vielä koittaa pistää paremmaksi... ;D

Tahdon

Mä olen lapsena harrastanut kaikenlaista liikuntaa. Satujumppaa, mixdancea, cheerleadingia, taekwondoa, aerobicia ja vaikka mitä. Kaikki kiinnosti jonkin aikaa ja just sen aikaa harrastin, kun kiinnostusta riitti. Siinä missä isoveljen jalkapallouraa potkittiin eteenpäin täysillä, jäi mun harrastukset siihen ekaan "en jaksa enää"-kommenttiin. Kannustus, kiinnostus ja se tietynlainen painostus jäi puuttumaan.

Koulussa mä pidin aina liikuntatunneista. Tykkäsin uinnista, yleisurheilusta, pesäpallosta, luistelusta, lentopallosta, koripallosta ja kaikesta muustakin. Jäin aina ysin oppilaaksi, koska vaikka tykkäsin ja yritin, en erityisen hyvin osannut. En koskaan ollut erityisen hyvä missään liikkumisessa ja kun ei siihen kotoakaan suuremmin kannustettu, kasvoin ilman sitä oloa, mikä suurelle osaa ihmisistä tulee, kun ne ei pääsekään vähään aikaan liikkumaan. En saanut liikkumisesta mitään massiivisia kicksejä ja hiljalleen musta kasvoi välineurheilua harrastava pitäisi-ihminen. Ostin sitä sun tätä välinettä ja hoin, että pitäisi saada itsestään irti, mutta.... Aina kaikki muu on mennyt liikkumisen edelle.

Toki mä olen lukuisia kertoja yrittänyt. Tuijottanut kauhistuneena vaa'an lukemia tai peilikuvaani ja päättänyt, että nyt riitti. Enää en syö koskaan mitään hyvää, aina vaan pelkkää superterveellistä ja liikun joka päivä pari tuntia ja muuta paskaa. No eihän sellanen nyt toimi! Vittu mikä pässi sitä onkaan ollut. Ketä kiinnostaa enää kolmen päivän (tai tunnin) jälkeen tuollanen itsensä kiduttamalla tappaminen? Kai sitä nyt toimivampiakin tapoja on olemassa.

Mä en oikein tiedä, mikä tässä nyt on se suurin motivaattori, mutta joku iso pyörä on ainakin vihdoin lähtenyt pään sisällä pyörimään. Ensimmäistä kertaa koskaan tajuan parin päivän lenkkitauon jälkeen, että se ärhentely ja äksyily johtuu tasan siitä, etten oo päässyt kiduttamaan itseäni. Muistan sen lenkkiä seuraavan helvetin hyvän fiiliksen vielä parin päivän päästäkin. Siinä vaiheessa jo omatuntokin hakkaa rautasella lekallaan takaraivoani ja käskee liikuttamaan sitä läskipersettä johonkin muuallekin kuin jääkaapin ja sohvan välille.

Nyt mä etenen vauvan askelin. En muuta kaikkea kerralla, vaan vähän kerrallaan. Ensin liikunta säännölliseksi (tsek), vaalea leipä pois (tsek) ja mässyt vähemmälle (semi-tsek), sitten vasta seuraavien tavotteiden kimppuun. Jatkuvasti koitan muistuttaa itseäni siitä laajemmasta maisemasta: ei vain nykyhetkestä, vaan myös tulevaisuudesta. Omastani ja lapsien. Haluan jaksaa enemmän, paremmin, nopeammin. Rääkätä itseäni ja tuntea olevani elossa muutenkin kuin lasteni kautta. Olla minä ja oppia pitämään itsestäni.

Mä olen aina ajattellut, etten mä osaa enkä jaksa juosta. Ihaillut ihmisiä, jotka on käyneet juoksulenkeillä. Siinä on ollut jotain taianomaista, jotain erityistä, jotain houkuttelevaa. Se on ollut jotain, mitä olisin aina halunnut osata ja jaksaa, mutten ole uskonut itseeni. Eilen kuitenkin menin ja kuukauden juoksuttelujen jälkeen vetäisin illalla kokonaiset 7 kilometriä juosten ja edelleenkin tekee mieli hehkuttaa maailmalle, että minäpä osaan, jaksan, pystyn! Kannustakaa tai olkaa kannustamatta, olkoot menneisyys mitä on, mutta minä olen tätä nyt ja MINÄ OSAAN. 

Ja ennen kaikkea minä tahdon osata. 

Hiljalleen alan uskoa, että jos ei pääni olisi niin heikkoa ja haperoista materiaalia, jaksaisin enemmänkin. Kyse on kyllä kunnosta, mutta ei niinkään kropan kunnosta, vaan mielen. Mikä ikinä onkaan se ääni, mikä koko lenkin ajan jankuttaa mulle, että "et sä jaksa enempää, lopeta jo, pysähdy jo, ei enempää kannata, kunto loppuu kesken", niin aion vaientaa sen. Ensin se huusi, mutta nyt joku on jo iskenyt käden sen suun eteen, huuto on tukahdutettua. Ja koska minä tahdon jaksaa, niin se ääni saa luvan muuttua tuskaisaksi vaikeroinniksi ja hiljalleen hiipua pois.

Take the 't' off the can't

Kuten tuolla kommenteissakin kehuin, eilisissä sukujuhlissa tuli yhdeltä jos toiseltakin kommenttia, että olen hoikistunut ja näytän hyvältä. Mä en oikein koskaan ole osannut suhtautua kehuihin vaivaantumatta, mutta kyllä ne kehut silti hyvältä tuntuu. Omassa pienessä mielessäni niitä sitten mietin ja hymyilen.

Kovasti intin kyllä vastaan, kun kehuivat mun laihtuneen. Sanoin, ettei oo painoa pudonnut, vaikka kuinka oon rehkinyt. Väitin, että se on vaan se piristynyt mieli ja hyvä olo, mikä näkyy päälle päin. Kävin sitten kuitenkin kahden päivän tauon jälkeen vaa'alla ja mitäpä se näyttikään? 83,6 kiloa, jeah! Tuli taas uutta puhtia lenkkeilyyn, varsinkin kun en nyt käytännön syistä oo kahteen päivään päässyt lenkille lainkaan. Huomenna sitten toivottavasti onnistuu :)

Miehelle eilen huumorin varjolla selitinkin, että malttamattomana odotan sitä hetkeä, kun vartalossa on edes yksi kohta, mistä voisin sanoa pitäväni. Että kun joku kysyy, että mikä on paras osa vartaloasi, niin osaisin vastata jotain muutakin kuin "ei mikään". Vaikka kuinka koittaisin ajatella positiivisesti, niin nyt en vaan keksi yhtikäs mitään, mistä pitäisin. Ja vaikken asiaa arjen kiireissä koskaan osaa ajatella, tulee se välillä muiden ihmisten kanssa jutellessa ilmi juurikin huumorin varjolla ja huomaan, että siihen on ihmisten ihmeen vaikea suhtautua. Siis jopa tuon mieheni, joka yleensä ymmärtää mustan huumorini paremmin kuin hyvin. Ja toisaalta ymmärtäähän sen...eipä olis itsekään helppo mennä heittelemään vastaläppää jollekin, joka vitsailee omasta ruhostaan, vaikka itse läpän hyvin sulattaisinkin ;D Ehkä itsetuntoni ei siis ihan riekaleina olekaan, vaikken kropastani pidäkään?

Äitinä asioita tulee ajateltua lasten kannalta. Siis ihan kaikkia asioita. Mun molemmat vanhempani on ylipainoisia ja sisaruksista yksi on ollut vatsalaukun pienennysleikkauksessa, koska on kärsinyt sairaalloisesta ylipainosta koko ikänsä. Isällä on kakkostyypin diabetes, äidillä verenpainetauti; molemmat perua ylipainosta. Väkisinkin mietin, mitä jätän jälkeeni lapsilleni? Minkä esimerkin annan? En halua, että lapseni aikuisina kärsivät ylipainosta ja elintasosairauksista, koska seurasivat minun näyttämääni tietä. En halua heidän joutuvan huolehtimaan, montako vuotta elämä vielä ilojaan tarjoaa keski-ikäiselle äidille. Ehkä kaikista eniten haluan kuitenkin päästä olemaan se keski-ikäinen äiti, selvitä sinne asti terveenä ja hyvinvoivana. Nähdä lasten kasvavan ja kaunistuvan, olla mukana arjen kiemuroissa ja juhlan koukeroissa. Haluan jaksaa olla läsnä ja jaksaa voida paremmin. Lasten takia. Ja itseni takia.

"Take the 't' off the can't", sanoi joku viisas. Sen mukaan eletään.

Edistystä

Oon tainnut päästä yrityksessäni pidemmälle kuin koskaan ennen. 2,5 viikkoa sitten läksin ekalle lenkille, kävellen, ja tallustelin reipasta tahtia viitisen kilometriä. Seuraavana iltana uudelleen. Ja taas seuraavana.

Sitten mieskin innostui, lähti lenkille ja mokomakin meni ja juoksi monen vuoden lenkkeilytauon jälkeen 5,5km yhteen putkeen. Vaikka olin iloinen, niin helvetti että pänni! MÄ EN OLE ELÄESSÄNI JAKSANUT JUOSTA VIITTÄ KILOMETRIÄ! No, mun lenkkivuoroni oli miehen jälkeen ja kummasti se kateus ja katkeruus, rakastettavimmat ominaisuuteni, pistivät vipinää kinttuihin. Vedin saman lenkin kuin mies ja jaksoin kuin jaksoinkin lenkistä hölkötellä iPhoneen lataamani Sport's trackerin mukaan kolmisen kilometriä. Olo oli lenkin jälkeen kuin uudestisyntyneellä ja kummasti tuli uutta spurttia koko lenkkeilyyn, kun sain huomata, että jaksan, pystyn sittenkin!

Nyt on pari viikkoa takana Sport's trackerin käyttöä ja kahden ekan osaksi hölkötellyn lenkin jälkeen olen vetänyt kaikki lenkit täysin juosten, matka on vaihdellut 4-6 kilometrin välillä. ST on oiva apuri lenkeillä: paitsi että näen kulutetun ajan ja kuljetun matkan, pystyn myös seuraamaan kulkuani kartalla ja tarkastelemaan mm. keskinopeuttani. Yhteenveto parin viikon ajalta paljastaa, että juostuja kilometrejä on tässä vaiheessa takana kuutisenkymmentä. 60 KILOMETRIÄ! Siis MINÄ, joka en ennen ollut juossut edes sitä viittä!! On ollut uskomattoman hienoa huomata, että jaksaa, osaa, pystyy.

Olen tähdännyt siihen, että viikossa pidän kaksi huilipäivää ja se on toistaiseksi ainakin onnistunut. Niinäkin päivinä, kun ei vaan olisi vähempää voinut kiinnostaa koko hiton lenkkeily ja olisi tehnyt mieli kaivautua sohvan nurkkaan mättämään sipsejä, olen saanut itseni liikkeelle ja lenkin jälkeen olo on ollut vähintään kaksi kertaa parempi. Vaalean leivän olen vaihtanut lähes kokonaan jälkiuunileipään ja karkkimätöt koittanut tähdätä viikonloppuihin. Paino tosin ei ole vielä alle 85kg:n hilautunut missään vaiheessa, mikä kaiketi kertoo myös siitä, että herkkuja olen kuitenkin onnistunut systeemiini ahtamaan ja että ruokavaliossa todellakin on vielä paljon parantamisen varaa. 

Etenen kuitenkin pikkuhiljaa, en koita muuttaa kaikkea kerralla, koska siinä vaiheessa mielenkiinto viimeistään romahtaa. Ensin säännöllinen liikunta osaksi uutta elämäntapaa, sitten ruokavalion kimppuun. Toistaiseksi olen aika hemmetin tyytyväinen itseeni.

Alkukompurointia

Menkääpä blogilistan sivuille ja hakekaa blogeja sanahakuyhdistelmällä "kuntoremontti äiti". Tai älkää menkö, jos olette vertaistuen tarpeessa. Siis onnistuneen vertaistuen.

Voi perkele, antakaa nyt mun olla edes se yksi onnistunut. Se Seiskapäivän selvitymistarina, joka kolmesta lapsesta huolimatta (tai oikeastaan niiden takia) onnistui hukkaamaan vyötäröltään 20cm ja vaa'an lukemista 15kg ylimääräistä. Just sellainen epätodellinen lässynlässynlääpätilää-leffa, jonka päätähti uskalsi vihdoin näyttää kuoleman- ja menettämisenpelolleen isosti keskaria, koska ei enää yksinkertaisesti halunnut olla se biitsin valas, jonka Greenpeace työntää väkisin takaisin mereen.

En yritä edes kuvitella, että voisin olla joskus samassa kunnossa kuin ennen lapsia. En edes toivo sitä. Kunhan vaan olisin paremmassa kunnossa, tyytyväisempi itseeni ja peilikuvaani ja voisin kokonaisvaltaisesti paremmin. Jaksaisin paremmin.

Jospa sitten jaksaisin löytää sen seuraavankin palan itseäni taas, kun voimia riittäisi muuhunkin kun lasten rutiinien pyörittämiseen.

Vikalista, kohta 1

Hei, läski. Viime maanantaina vaaka pompsahti 85 kilon kohdalle. 85 kilon! Eihän se paljon olisi, jos olisit 190cm pitkä, mutta kun et ole. Et sitten millään lailla. Olet rungoltasi "vain" 173cm ja nekin sentit silkkaa ihraa täynnä. Vihaat peilikuvaasi ja hyllyvää olemustasi, polvesi sanovat pian sopimuksen irti ja selkäkin on kroonisesti kipeä. Nyt, kun et enää ajatellut toimia tulevaisuuden vauvakoneena, olisi ehkä aika alkaa tehdä sille saakelin peilikuvalle jotain.

Älä perustele irtokarkkien päivittäistä popsimista imetyksellä tai puolustaudu sillä, että olet raskausajan painohuipusta laihtunut jo 20 kiloa. Matkaa on vielä paljon ja nyt olisi ihan todella aika kaivaa se selkäranka jostain sieltä jenkkakahvojen alta esiin ja alkaa tehdä asialle jotain. Selkeä tavoite, selkeä suunnitelma, selkeä muutos. Pitkäaikainen muutos. Pikkuhiljaa.

On aika helvetin kaksinaamaista pilkata ylipainoista diabeetikkoisääsi paskasta ruokavaliosta ja liikkumattomuudesta, kun itse vetelet karkkia ja sipsiä päivittäin etkä ole liikuttanut hyllyvää hanuriasi viimeiseen kolmeen vuoteen kunnolla lainkaan. Etkö sä saakeli näe, mikä se oma tulevaisuutesi on, jos jatkat näin?! Jatka ihmeessä alkkis-anoppisi selkärangattomuuden arvostelua ja avaa taas uusi karkkipussi. Suupielet suklaata valuen on hyvä arvostella muita saamattomuudesta.

Ymmärrä nyt jo, hyvä nainen, että jotain suurta pitää tehdä. Ihan todella. Sulla on kolme aika hemmetin suloista mukulaa, jotka on ansainneet terveen, hyvinvoivan ja itsestäänkin huolta pitävän äidin. Tätä menoa saat heittää hyvästit sille haaveilemallesi rennolle nelikymppisten parisuhde-elämälle, kun lapset on muuttaneet pois kotoa. Jos jatkat näin, et tosiaan saa parinkymmenen vuoden päästä kammettua itseäsi edes sängystä ylös, puputat niitä vihaamiasi lääkkeitä kourakaupalla joka päivä ja saat kaikki rakkaat kaikkoamaan ympäriltäsi, koska olet itseäsi vihaava, katkeroitunut ämmä. YRITÄ EDES!

Ensimmäinen missio:

- Kunnon lenkki vähintään 4x viikossa

- Ruokavalio hiljalleen kohti hyväkarppausta: sokerit ja vaaleat leivät pois

- Paino alle 80 kiloon elokuun loppuun mennessä

GO GO!