Tahdon

Mä olen lapsena harrastanut kaikenlaista liikuntaa. Satujumppaa, mixdancea, cheerleadingia, taekwondoa, aerobicia ja vaikka mitä. Kaikki kiinnosti jonkin aikaa ja just sen aikaa harrastin, kun kiinnostusta riitti. Siinä missä isoveljen jalkapallouraa potkittiin eteenpäin täysillä, jäi mun harrastukset siihen ekaan "en jaksa enää"-kommenttiin. Kannustus, kiinnostus ja se tietynlainen painostus jäi puuttumaan.

Koulussa mä pidin aina liikuntatunneista. Tykkäsin uinnista, yleisurheilusta, pesäpallosta, luistelusta, lentopallosta, koripallosta ja kaikesta muustakin. Jäin aina ysin oppilaaksi, koska vaikka tykkäsin ja yritin, en erityisen hyvin osannut. En koskaan ollut erityisen hyvä missään liikkumisessa ja kun ei siihen kotoakaan suuremmin kannustettu, kasvoin ilman sitä oloa, mikä suurelle osaa ihmisistä tulee, kun ne ei pääsekään vähään aikaan liikkumaan. En saanut liikkumisesta mitään massiivisia kicksejä ja hiljalleen musta kasvoi välineurheilua harrastava pitäisi-ihminen. Ostin sitä sun tätä välinettä ja hoin, että pitäisi saada itsestään irti, mutta.... Aina kaikki muu on mennyt liikkumisen edelle.

Toki mä olen lukuisia kertoja yrittänyt. Tuijottanut kauhistuneena vaa'an lukemia tai peilikuvaani ja päättänyt, että nyt riitti. Enää en syö koskaan mitään hyvää, aina vaan pelkkää superterveellistä ja liikun joka päivä pari tuntia ja muuta paskaa. No eihän sellanen nyt toimi! Vittu mikä pässi sitä onkaan ollut. Ketä kiinnostaa enää kolmen päivän (tai tunnin) jälkeen tuollanen itsensä kiduttamalla tappaminen? Kai sitä nyt toimivampiakin tapoja on olemassa.

Mä en oikein tiedä, mikä tässä nyt on se suurin motivaattori, mutta joku iso pyörä on ainakin vihdoin lähtenyt pään sisällä pyörimään. Ensimmäistä kertaa koskaan tajuan parin päivän lenkkitauon jälkeen, että se ärhentely ja äksyily johtuu tasan siitä, etten oo päässyt kiduttamaan itseäni. Muistan sen lenkkiä seuraavan helvetin hyvän fiiliksen vielä parin päivän päästäkin. Siinä vaiheessa jo omatuntokin hakkaa rautasella lekallaan takaraivoani ja käskee liikuttamaan sitä läskipersettä johonkin muuallekin kuin jääkaapin ja sohvan välille.

Nyt mä etenen vauvan askelin. En muuta kaikkea kerralla, vaan vähän kerrallaan. Ensin liikunta säännölliseksi (tsek), vaalea leipä pois (tsek) ja mässyt vähemmälle (semi-tsek), sitten vasta seuraavien tavotteiden kimppuun. Jatkuvasti koitan muistuttaa itseäni siitä laajemmasta maisemasta: ei vain nykyhetkestä, vaan myös tulevaisuudesta. Omastani ja lapsien. Haluan jaksaa enemmän, paremmin, nopeammin. Rääkätä itseäni ja tuntea olevani elossa muutenkin kuin lasteni kautta. Olla minä ja oppia pitämään itsestäni.

Mä olen aina ajattellut, etten mä osaa enkä jaksa juosta. Ihaillut ihmisiä, jotka on käyneet juoksulenkeillä. Siinä on ollut jotain taianomaista, jotain erityistä, jotain houkuttelevaa. Se on ollut jotain, mitä olisin aina halunnut osata ja jaksaa, mutten ole uskonut itseeni. Eilen kuitenkin menin ja kuukauden juoksuttelujen jälkeen vetäisin illalla kokonaiset 7 kilometriä juosten ja edelleenkin tekee mieli hehkuttaa maailmalle, että minäpä osaan, jaksan, pystyn! Kannustakaa tai olkaa kannustamatta, olkoot menneisyys mitä on, mutta minä olen tätä nyt ja MINÄ OSAAN. 

Ja ennen kaikkea minä tahdon osata. 

Hiljalleen alan uskoa, että jos ei pääni olisi niin heikkoa ja haperoista materiaalia, jaksaisin enemmänkin. Kyse on kyllä kunnosta, mutta ei niinkään kropan kunnosta, vaan mielen. Mikä ikinä onkaan se ääni, mikä koko lenkin ajan jankuttaa mulle, että "et sä jaksa enempää, lopeta jo, pysähdy jo, ei enempää kannata, kunto loppuu kesken", niin aion vaientaa sen. Ensin se huusi, mutta nyt joku on jo iskenyt käden sen suun eteen, huuto on tukahdutettua. Ja koska minä tahdon jaksaa, niin se ääni saa luvan muuttua tuskaisaksi vaikeroinniksi ja hiljalleen hiipua pois.