Kuten tuolla kommenteissakin kehuin, eilisissä sukujuhlissa tuli yhdeltä jos toiseltakin kommenttia, että olen hoikistunut ja näytän hyvältä. Mä en oikein koskaan ole osannut suhtautua kehuihin vaivaantumatta, mutta kyllä ne kehut silti hyvältä tuntuu. Omassa pienessä mielessäni niitä sitten mietin ja hymyilen.
Kovasti intin kyllä vastaan, kun kehuivat mun laihtuneen. Sanoin, ettei oo painoa pudonnut, vaikka kuinka oon rehkinyt. Väitin, että se on vaan se piristynyt mieli ja hyvä olo, mikä näkyy päälle päin. Kävin sitten kuitenkin kahden päivän tauon jälkeen vaa'alla ja mitäpä se näyttikään? 83,6 kiloa, jeah! Tuli taas uutta puhtia lenkkeilyyn, varsinkin kun en nyt käytännön syistä oo kahteen päivään päässyt lenkille lainkaan. Huomenna sitten toivottavasti onnistuu :)
Miehelle eilen huumorin varjolla selitinkin, että malttamattomana odotan sitä hetkeä, kun vartalossa on edes yksi kohta, mistä voisin sanoa pitäväni. Että kun joku kysyy, että mikä on paras osa vartaloasi, niin osaisin vastata jotain muutakin kuin "ei mikään". Vaikka kuinka koittaisin ajatella positiivisesti, niin nyt en vaan keksi yhtikäs mitään, mistä pitäisin. Ja vaikken asiaa arjen kiireissä koskaan osaa ajatella, tulee se välillä muiden ihmisten kanssa jutellessa ilmi juurikin huumorin varjolla ja huomaan, että siihen on ihmisten ihmeen vaikea suhtautua. Siis jopa tuon mieheni, joka yleensä ymmärtää mustan huumorini paremmin kuin hyvin. Ja toisaalta ymmärtäähän sen...eipä olis itsekään helppo mennä heittelemään vastaläppää jollekin, joka vitsailee omasta ruhostaan, vaikka itse läpän hyvin sulattaisinkin ;D Ehkä itsetuntoni ei siis ihan riekaleina olekaan, vaikken kropastani pidäkään?
Äitinä asioita tulee ajateltua lasten kannalta. Siis ihan kaikkia asioita. Mun molemmat vanhempani on ylipainoisia ja sisaruksista yksi on ollut vatsalaukun pienennysleikkauksessa, koska on kärsinyt sairaalloisesta ylipainosta koko ikänsä. Isällä on kakkostyypin diabetes, äidillä verenpainetauti; molemmat perua ylipainosta. Väkisinkin mietin, mitä jätän jälkeeni lapsilleni? Minkä esimerkin annan? En halua, että lapseni aikuisina kärsivät ylipainosta ja elintasosairauksista, koska seurasivat minun näyttämääni tietä. En halua heidän joutuvan huolehtimaan, montako vuotta elämä vielä ilojaan tarjoaa keski-ikäiselle äidille. Ehkä kaikista eniten haluan kuitenkin päästä olemaan se keski-ikäinen äiti, selvitä sinne asti terveenä ja hyvinvoivana. Nähdä lasten kasvavan ja kaunistuvan, olla mukana arjen kiemuroissa ja juhlan koukeroissa. Haluan jaksaa olla läsnä ja jaksaa voida paremmin. Lasten takia. Ja itseni takia.
"Take the 't' off the can't", sanoi joku viisas. Sen mukaan eletään.
Samat ajatukset mullakin lapsen/lasten suhteen. Sitä niin kovasti haluaa katkaista kierteen, joka myös mun kotona on aloitettu. Oon ymmärtänyt, että iso osa mun itsetunto- ja paino-ongelmia on tullut suoraan kotoa. No mitä voi odottaa jos äiti aloittaa "uuden elämän" pahimmillaan neljänä maanantaina kuukaudessa... :) Paljon on asioita, jotka haluan tehdä omien lasten kohdalla aivan toisin. Minä haluan olla se mummo, joka lähtee lastenlasten kanssa marjoja keräämään ja se mummo, joka jaksaa kävellä koko matkan ihan ite. En se mummo, joka mun lapsella on; joka hädintuskin pystyy konttaamaan lattialla lapsen kanssa.
VastaaPoistaMä en taas voi sanoa, että itsetunto-ongelmat olis tulleet kotoa, ne on mulle tullut kyllä vasta näiden kolmen synnytyksen ja kotivuoden jälkeen. Monella tapaa sitä tuntuu menettävän osan ihmisarvoaan, kun on "vaan" kotiäitinä. Vaikka mies kyllä arvostaa mua, minä en arvosta itseäni, vaikka ihan luonnollisesti rähän hyllyvään kroppaani osaankin suhtautua.
VastaaPoistaMun isä harrastaa edelleen jojoilua. Alottaa sen saatanan uuden elämän, käy pyöräilemässä ja skippaa makkarat, sipsit ja muut herkut....ja kun ne sokeriarvot alkaa vihdoin näyttää edes vähän inhimillisiltä, se saakelin urpo menee ja palkitsee itsensä mättämällä itsensä täyteen paskaruokaa, aloittaen samalla kierteen joka ei niin vaan katkeakaan. Se on kuin alkkis, mutta sen viina on vaan paskat elämäntavat. Minä jos joku tiedän, kun oon elänyt ihan samalla tavalla ;D
Eikä se mun äitini tässä asiassa yhtään parempi ole. Mukulana jo muistan et se veteli jotain ananas-dieettejä, kunnes taas alkoi mättää herkkuja. Äiti ei ikinä oo ollut kova liikkumaan, mut kun sen polvi sitten vihdoin petti ja se sai siihen proteesin, ei se oo liikkunut senkään vertaa. Niin ihana mummu kuin se noille lapsille onkin, se tosiaan on just se, joka ei pääse lattialta enää ylös, kun sinne lapsen kanssa menee.
Mä haluan olla erilainen kuin nuo kaks paikallista onnistujaa.