Never ever give up

Nyt on se hetki, kun juoksu ei tahdo sujua. On kuin tarpoisin siirapissa, jalat laahaa maata enkä millään tahdo muistaa, miten hyvä olo juoksun jälkeen tuleekaan. On ihan kuin en koskaan olisikaan juossut, ihan kuin olisin vasta aloittanut.

Herkut sen sijaan laskisi kyllä. Kyläilijät antaa tekosyyn mättää vielä toinenkin pala kakkua kitusiin. Miehen sisko kiikutti palan mustikkapiirakkaa, eihän sitä nyt voi syömättä jättää. Kummipojan synttäreillä sipsikipasta hävisi enemmänkin kuin se kourallinen, minkä annoin itselleni luvan syödä.

Nyt pitää tsempata. Nyt pitää jaksaa. Pitää taas nousta, ei saa luovuttaa. Ei saa!

ET SAA!

Paino on jo lähtenyt hyvin laskuun. Ekasta etapista uupuu vaivaiset 2 kiloa ja aikaa on vielä 1,5 kuukautta jäljellä. Vaaleat leivät ei maistu enää miltään ja viiden karkin jälkeen iskee sokeriähky päälle. Topit roikkuu kainalon kohdilta ja farkut lähtee nappia avaamattakin pois. Sä olet edistynyt! Olet onnistunut! Olet tehnyt jotain oikein! Nyt olisi maailman typerintä antaa periksi. Miksi tämä olisi yhtään helpompaa myöhemmin, kun se on vaikeaa jo nyt?

Huomenna aamulla nouset sängystä ylös, vedät lenkkarit jalkaan, isket sen synttärilahjaksi saadun sykemittarin ranteeseesi ja lähdet radalle. Menet vaikka jalat painaisi tonnin ja mieli laahaisi kilometrin verran perässäsi. Menet ja juokset sen saatanan lenkin, vaikka se sitten olisi viimeinen tekosi. Paitsi että ylihuomenna teet sen viimeisen tekosi vielä uudestaan.

ÄLÄ NYT ANNA PERIKSI! 

SINÄ JAKSAT KYLLÄ!